Hämähäkkimiehen vala

Olen alkanut vieraantua Journalistiliitosta. Koen surua, kun katson ammattitoimittajien asemaa ja liittomme vastausta tähän muutokseen.

Nyt vallalla näyttää olevan suunta, jossa liittomme profiloituu pääasiassa tuomitsemaan erilaisia työnantajien yt-neuvotteluja ja pätkäsopimuksia. Olemaan huolissaan.

Työelämämme muuttuu lopullisesti. Jos suuntaus on sama kuin Ruotsissa parin vuoden kuluessa alalla työskentelee parisentuhatta työntekijää vähemmän. Ei ole helppoa. Siksi kaikki kunnia ay-liikkeemme työntekijöille, luottamusmiehillemme ja niille, jotka käyttävät aikaansa yhteisen etumme puolustamiseen.

Mutta sitten tulee se iso mutta.

 

Journalistiliiton vastaus alaa nakertavaan taloudelliseen eroosioon on toistaiseksi ollut muuttua ammattiliitoksi perinteisimmillään: työnantajan vastapuoleksi. Se on uusi asema liitollemme, joka on voinut vuosikymmeniä toimia hyvinvoivalla alalla.

Tässä kehityksessä tulisi liittomme kirittää toiselta puolen ja ottaa aktiivisempi rooli myös itse journalismin, työn sisällön, tavoitteiden ja arvojen kanssa.

 

Päivittäisessä työssämme median murros on näkynyt selvästi ja näky on paikoin ollut lohduton. Näky kiteytyy viikoittaiseen lukijapalautteeseen, jonka mukaan suomalaisen journalismin laatu on heikentynyt. Laadun mittareita on monia, mutta journalistin ohjeisiin sitoutuneen toimittajan tulisi muistaa, kenen renki on: journalisti on ensi sijassa vastuussa yleisölleen.

Uutisorganisaatiot edustavat nyt toimittajia ja vain toimitus voi kuulua Julkisen sanan neuvoston vaikutuspiiriin. On muistettava, että JSN on toimitusten itsesääntelyelin, ei yksittäisten toimittajien. Yksittäistä toimittajaa valvoo tämän mallin mukaan aina joku julkaisija ja vasta julkaisijaa JSN.

 

Median murros tarkoittaa yhdeltä kantiltaan sitä, että toimitusten tehtävä on muuttunut. Jos vielä 2000-luvulla kyettiin toteuttamaan näitä yleviä journalistin ohejiden tavoitteita, nyt rinnalla tai rinnan mitan verran edellä ovat taloudelliset ja tuotannolliset velvoitteet.

Osin tähän liittyy niin paljon puhuttu klikkijournalismi, yleisölle tarjottu ilmaispala, joka on alkanut monelle edustaa kaikkea Suomessa harjoitettavaa journalismia.

Tällä markkinalla puuhaa hirmuinen joukko tekijöitä lähtien täyttä soopaa suoltavista blogeista tissi- ja pyllykuvia Instagramista upottavien sivustojen kautta ammattiylpeydellä tehtäviin journalistisiin tuotteisiin.

Kuin samalla kentällä pelattaisiin yhtä aikaa jalkapalloa, rugbya ja jenkkifutista – ja joukossa muutama showpainija.

Samalla journalismiksi mielletyn sisällön tekijäjoukko on laventunut. Toimittaja voi olla toimittaja, vaikka ei olisi koskaan kuullutkaan journalistin ohjeista. 

Sananvapauden kannalta tämä on yksiselitteisesti hyvä asia. Koulutetun ammattitoimittajakunnan kannalta taas aika hirvittävä asia.

 

Ammattitoimittajalla on vain yksi tekijä, jolla voimme perustella oman olemassaolomme: lukijoiden luottamus. Tämä luottamus on jatkuvan arvioinnin alla, mutta myös suorien hyökkäysten kohteena.

Samaan aikaan oma liittomme on ottanut pieniä askeleita taaksepäin ammattitoimittajien aseman puolustuslinjalta. Vanhasta pressikortista on tullut jäsenkortti ilman kuvaa. Ammattiin oleellisesti liittyvistä eduista on vaivihkaa luovuttu. Pressiklubia ei enää ole.

 

Nostalgiaa? Kyllä. Kyse on symboleista, joiden arvon jokainen ammattitoimittajan tulisi tietää. Rivijäsenen näkökulmasta näyttää kuin oma liittomme ei enää olisi ylpeä journalismin lipunkantaja, vaan yhden etuoikeutetun palkansaajaryhmän edunvalvoja – ja tuo etukin näyttää olevan lähinnä vanhan kaartin konkareiden etu.

Tämä näkyy myös liittomme jäsenten toiminnassa. Kun Linnanmäki päätti lopettaa ilmaisrannekkeen antamisen toimittajille, kuulin kollegoideni toteavan, ettei heillä ole enää syytä kuulua liittoon. Ei, hitto vie! Tuolla perusteella ei olisi ollut alunperinkään syytä kuulua.

Ja toisin päin: mitä ihmettä liitto on tehnyt, jos sen jäsenyyden merkittävin tekijä on ollut kerran kesässä ilmainen vuoristorata?

 

En kannata toimittajanimikkeen sulkemista kokonaan minkään killan sisään. Kannatan silti muutaman askeleen ottamista tuohon suuntaa. Emme voi jättää ammattikuntamme mainetta vain työnantajien kontolle.

Olen aina onnellinen, kun saan siteerata Hämähäkkimiehestä tuttua sanontaa: suuri valta tuo suuren vastuun.

Toimittajakoulutuksen saanut tai kokemuksen kautta pätevöitynyt ammattilainen saisi olla ylpeä omista journalistin arvoistaan myös ulospäin. Ja pirun ylpeä saisikin olla, kun kykenee nykytyön paineessa pitämään kiinni ohjenuorastaan palvella yleisöään totuudenmukaisella sisällöllään.

 

Otetaan mallia kirjailijaliitosta tai terveydenhuollon ammattilaisilta. Mitä jos loisimme journalistiliitossa uuden käsitteen: journalistin nimikkeen. Sitä voisi käyttää liittoon kuuluva, ammattitaidostaan ylpeä toimittaja, joka on sitoutunut journalistin ohjeisiin. 

Perhana sentään, lisätään tuohon vielä jokin ylevä, seremoniallinen vala, jonka journalisti vannoo julkisesti ja avoimesti.

Journalistin titteli ilmoitettaisiin aina jutun yhteydessä. Luodaan rekisteri, josta kuka vain voi tarkistaa, kuuluuko toimittaja liittoon. Titteli otettaisiin pois toimittajalta, joka toistuvasti rikkoisi valaansa.

Loisimme yhdessä toimittajakulttuurin, jossa ylpeänä kertoisimme kannattavamme totuudenmukaista tiedonvälitystä, joka vielä toistaiseksi on maailman huippuluokkaa. Ja antaisimme ulospäin viestin, että olemme valmiita puolustamaan journalistin voimaa ja kunniaa.

Aloitetaan sillä, että minun pressikortissani on kuva ja siinä lukee paksuilla kirjaimilla: Tässä on Teemu Kammonen. Hän on valan vannonut journalisti, ammattilainen. Kammonen kuuluu ylpeänä lehdistöön ja kantaa vastuun journalismistaan.

teemukammonen
Helsinki

Olen Alma Talentin toimitusten kehityspäällikkö. Aiemmin työskentelin US:n toimituksessa kehityspäällikkönä ja toimittajana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu